la Chatière

Jimi
Hei. En ole vähään aikaan tänne kirjoitellutkaan, kun ei ole ollut oikein mitään erityistä, mistä kirjoittaa. Olin Elsan kanssa mökillä tiistai-illasta torstaihin, että siinä tuli vähän vaihtelua meille molemmille pitkästä aikaa. Elsa on oikein reipas matkustaja, niin sen takia se on melko vaivatonta ottaa mukaan. Mökillä se arkailee melkoisesti, mutta eiköhän se ala tottua siihenkin, mitä useammin se otetaan mukaan. Sieltäkin se on jo löytänyt vakiopaikkansa: ikkunalaudan avonaisen ikkunan ja hyttysverkon välissä.

Oih. Nyt Elsa nukkuu nojatuolin alla ja minulla on tästä sinne suora näkymä. Se sätkii ja värähtelee unissaan.. Tassut vispaa näköjään nukkuessakin. Ihan hassu!

Tämä nyt ei kauheasti liity Elsaan, mutta kävin tiistaina enon ja Jimin luona. Jimi on siis perheeni kissa, josta en olekaan täällä vielä maininnut. Vartuin sen kanssa aikuiseksi. Vanhempani joutuivat luopumaan siitä, kun muuttivat omakotitalosta kerrostaloasuntoon, sillä Jimi on niin tottunut kuljeksimaan pihoilla ja oleskelemaan isossa talossa, että se tuli hulluksi siellä. Annoimme sen siis enon hoidokiksi.

Jimi on lila burmankissa. Se on vanha ja viisas, matalaääninen, temperamenttinen uroskissa, joka puolustaa omaa reviiriään ja saalistaa kuin villikissa. Elsaa se ei ole nähnyt, enkä varmaan uskalla pahemmin sitä Jimille näyttääkään! Johan siitä syttyisi sota. Elsa nyt on pieni ja viaton, eikä välitä tapella, mutta Jimi.. Se on tottunut olemaan ainoa kissa talossa, eikä sen reviirille noin vain päästetä muita lajitovereita. Naapurinkin koiran kanssa se oli kuulemma ottanut yhteen, eno kertoi.

Niin, huomasin taas eron vanhan ja nuoren kissan välillä. Ei sitä niin helposti huomaa, ellei siitä ole pitkä aika, kun on viimeksi nähnyt. Nykyään Jimiä näkee kuitenkin niin harvakseltaan, että eron kyllä huomaa. Ihan surettaa se, miten vanha se jo on, 16-vuotias. Onhan se elänyt jo kunnioitettavan vanhaksi, mutta mitä sitten, kun sitä ei enää ole... Jimi on ollut aina. Tavallaan suruprosessi on ollut jo pitkään käynnissä, kun Jimi ei enää asu vanhemmillani. Olen jo saanut palasen siitä, minkälaista elämä on ilman sitä.

Nyt minulla on kuitenkin ikioma hoidokki, jota yritän kasvattaa niin hyvin kuin mahdollista. Olen ylpeä siitä, vähän niinkuin omasta lapsestani. Odotan mielenkiinnolla mitä vuodet tuovat tullessaan. Tai, mistä sitä koskaan tietää kuinka vanhaksi Elsa elää. En halua edes ajatella sitä etukäteen! Mutta minä en luovuta Elsan suhteen. Onhan eläimissä paljon vastuutakin kaiken muun ihanan ohella, mutta siihen on osattava sitoutua jo siinä vaiheessa, kun lemmikin hankintaa aletaan suunnitella. Eläintä ei saa hylätä, ei vaikka mikä olisi. Ja kannattaa hankkia sisäkissa, jos ulkokissaa ei voi tehdä onnelliseksi niillä resursseilla, mitkä itsellä on. Onneksi vanhempani hoitivat Jimiä niinkin pitkään. Ymmärrän heidän päätöksen siirtää vastuu enolleni, sillä ulkona liikkumiseen tottunutta kissaa ei voi sisäkissaksi muuttaa. Sellainen olisi eläinrääkkäystä.