Jimi
Hei. En ole vähään aikaan tänne kirjoitellutkaan, kun ei ole ollut oikein mitään erityistä, mistä kirjoittaa. Olin Elsan kanssa mökillä tiistai-illasta torstaihin, että siinä tuli vähän vaihtelua meille molemmille pitkästä aikaa. Elsa on oikein reipas matkustaja, niin sen takia se on melko vaivatonta ottaa mukaan. Mökillä se arkailee melkoisesti, mutta eiköhän se ala tottua siihenkin, mitä useammin se otetaan mukaan. Sieltäkin se on jo löytänyt vakiopaikkansa: ikkunalaudan avonaisen ikkunan ja hyttysverkon välissä.

Oih. Nyt Elsa nukkuu nojatuolin alla ja minulla on tästä sinne suora näkymä. Se sätkii ja värähtelee unissaan.. Tassut vispaa näköjään nukkuessakin. Ihan hassu!

Tämä nyt ei kauheasti liity Elsaan, mutta kävin tiistaina enon ja Jimin luona. Jimi on siis perheeni kissa, josta en olekaan täällä vielä maininnut. Vartuin sen kanssa aikuiseksi. Vanhempani joutuivat luopumaan siitä, kun muuttivat omakotitalosta kerrostaloasuntoon, sillä Jimi on niin tottunut kuljeksimaan pihoilla ja oleskelemaan isossa talossa, että se tuli hulluksi siellä. Annoimme sen siis enon hoidokiksi.

Jimi on lila burmankissa. Se on vanha ja viisas, matalaääninen, temperamenttinen uroskissa, joka puolustaa omaa reviiriään ja saalistaa kuin villikissa. Elsaa se ei ole nähnyt, enkä varmaan uskalla pahemmin sitä Jimille näyttääkään! Johan siitä syttyisi sota. Elsa nyt on pieni ja viaton, eikä välitä tapella, mutta Jimi.. Se on tottunut olemaan ainoa kissa talossa, eikä sen reviirille noin vain päästetä muita lajitovereita. Naapurinkin koiran kanssa se oli kuulemma ottanut yhteen, eno kertoi.

Niin, huomasin taas eron vanhan ja nuoren kissan välillä. Ei sitä niin helposti huomaa, ellei siitä ole pitkä aika, kun on viimeksi nähnyt. Nykyään Jimiä näkee kuitenkin niin harvakseltaan, että eron kyllä huomaa. Ihan surettaa se, miten vanha se jo on, 16-vuotias. Onhan se elänyt jo kunnioitettavan vanhaksi, mutta mitä sitten, kun sitä ei enää ole... Jimi on ollut aina. Tavallaan suruprosessi on ollut jo pitkään käynnissä, kun Jimi ei enää asu vanhemmillani. Olen jo saanut palasen siitä, minkälaista elämä on ilman sitä.

Nyt minulla on kuitenkin ikioma hoidokki, jota yritän kasvattaa niin hyvin kuin mahdollista. Olen ylpeä siitä, vähän niinkuin omasta lapsestani. Odotan mielenkiinnolla mitä vuodet tuovat tullessaan. Tai, mistä sitä koskaan tietää kuinka vanhaksi Elsa elää. En halua edes ajatella sitä etukäteen! Mutta minä en luovuta Elsan suhteen. Onhan eläimissä paljon vastuutakin kaiken muun ihanan ohella, mutta siihen on osattava sitoutua jo siinä vaiheessa, kun lemmikin hankintaa aletaan suunnitella. Eläintä ei saa hylätä, ei vaikka mikä olisi. Ja kannattaa hankkia sisäkissa, jos ulkokissaa ei voi tehdä onnelliseksi niillä resursseilla, mitkä itsellä on. Onneksi vanhempani hoitivat Jimiä niinkin pitkään. Ymmärrän heidän päätöksen siirtää vastuu enolleni, sillä ulkona liikkumiseen tottunutta kissaa ei voi sisäkissaksi muuttaa. Sellainen olisi eläinrääkkäystä.

Meooow. Elsalla on mennyt hyvin. Ruoka on maittanut ja elimistö on toiminut muutenkin hyvin. Olen totuttanut Elsaa syliin yhä useammin, eikä se pelkää sitä enää niinkuin ennen. Se vain ärtyy, kun sitä on pitänyt sen mielestä liian kauan. Silloin se loikkaa pois sylistä. Tottakai annan sen loikata heti, kun siitä siltä tuntuu.

Edistystä on tapahtunut, sillä Elsa jopa kehrää sylissä vähän. Olisi hauskaa, jos se vielä jonain päivänä hyppäisi syliin. Alussa se teki niin, kun jompi kumpi meistä ihmisistä istui pöydän ääressä syömässä. Se hyppäsi syliin kesken syönnin. Kun se huomasi, ettei sitä silloin ehditä kauheasti huomioimaan, se lopetti syliin hyppimisen kokonaan. Mutta miksi se tuli syliin vain niissä tilanteissa? Ehkä ihminen on silloin jotenkin helpommin lähestyttävä, kun se on keskittynyt johonkin, kuten esimerkiksi ruokaan. Jos keskittyy vain kissaan itseensä, niin se on vähän uhkaavampaa. Tällöin kissa ei voi tietää, mitkä motiivit ihmisellä on mielessä. Liika huomio pelottaa, mutta liian vähäinenkin huomio tympäisee. Ymmärrän sen, täydellisesti. Olen itse ihan samanlainen!

Elsasta on tullut oikea herkkupeppu täällä kotosalla. Oltiin mökillä kolme yötä. Siellä Elsa nuukaili ruokailun suhteen. Sen jälkeen se on mutustanut jopa raksukuppinsa tyhjäksi seuraavaan päivään mennessä. Eikä pehmeäkään liharuoka ole jäänyt kuppiin. Kaiken muun lisäksi olen antanut sen herkutella Wiskasin kitbits herkuilla, "lihajuustonapeilla". En ole antanut kuin muutaman päivässä, mutta ovat kelvanneet nekin. Se ei ole todellakaan mikään itsestäänselvyys, koska Elsalle ei kelpaakaan ihan mitkä tahansa pöperöt.

Kiva nähdä, että omalle kullanmurulle maistuu. Onko mitään kauheampaa kuin se, ettei lapsi syö ruokaansa?

Elsa, kohtalon lapsi

Ohoi. Nytpä ollaan Elsan kanssa mökillä saaressa. Aika pelottavaa oli kuljettaa Elsakin sellaisella "isolla moottoriveneellä". Iskä ajoi kyllä tavallista hiljempaa, mutta näytti se silti pelottavan Elsaa. Sillä aukesi oikein suu pitkäksi aikaa venematkan aikana. En tiedä oliko se janoinen vai shokissa. Ei se ainakaan innolla juonut mökille päästyään. No, pitäähän se kokeilla miten Elsa täällä viihtyy, kun itse tulee käytyä niin usein kesällä, eikä aina viitsisi jättää Elsaa kotiinkaan, vaikka kyllähän kissa pärjää yhden yön yksinkin. Mutta tuleehan se ikävä ja huoli minullekin!

Pikku-Elsa on niin arka, että se on majaillut enimmäkseen sängyn alla. Eilen, kun olimme päässeet sisälle mökkiin, se pujahti kerrossängyn alle, patjojen taakse piiloon. Otimme kuitenkin patjat pois sieltä, niin se löysi uuden turvapaikan makuuhuoneen sängyn alta, mattorullien päältä (siis sen sängyn alla on muutama matto rullalla). Onneksi Elsa sentään sai syötyä, vaikka alussa jännitys oli niin kova, ettei ruokakaan maistunut. Yhtään pienemmäksi tuo pikkuinen ei saa laihtua.

Muuten olen antanut Elsan olla rauhassa sängyn alla, paitsi äsken konttasin sinne sen kaveriksi. Paijasin Elsaa varmaan reilu puoli tuntia siellä. Se teki jopa kuperkeikan, kun rapsutin sitä hännän tyvestä! Elsa ei osaa kehrätä kovin äänekkäästi, mutta nyt se puhisi kehräyksen läpi tyytyväisenä. Kuiskin sille: "Mami rakastaa sinua". Vähän aikaa se nukkui käsivarteni ympärillään, ja nukkuessaan se värähteli vastustamattomasti. Kurkin sitä tukanpehkoni alta, joka oli siinä kiehnätessä valunut silmilleni.

Kas hei.
Täällä onkin nyt niin läkähdyttävän kuuma, kun auringonsäteet paistavat suoraan tuosta ikkunasta tänne sisään, että Elsa makoilee mielellään tuolin tai sängyn alla, missä on varjoisaa ja hieman viileämpää. Mietin, miten Elsa oikein kestää näitä helteitä. Sillä on kuitenkin turkki päällä koko ajan. Kai se nyt hengissä selviää, kunhan muistaa vaihtaa sille veden päivittäin, mutta mahtaa silläkin olla tukalat oltavat, kun itsellänikin on niin kuuma, että hiki virtaa melkein lakkaamatta. Tulisipa jo syksy. Odotan sitä jo innolla, kun pääsee nautiskelemaan viileän pimenevistä illoista kynttilöiden valoissa. Ja ruska... Oi, saavu jo!

Elsa on muuten alkanut loikkia myös tuonne kaikista ylimmälle tasolle, ihan omasta tahdostaan. Tuossa keskellä se on tykännyt olla aiemmin.

Pikkuperhe

Wauuu! Käytettiin Karin kanssa Elsa kolmannen kerran ulkona ja Elsa käveli vapaaehtoisesti, vielä monta metriä. Kuljimme Elsan tahtiin pientä hiekkatietä. Kun Elsa halusi pusikkoon, annoin hihnan Karille, sillä hänellä oli pitkälahkeiset housut. Kauhistelin kyllä mahdollisia punkkitulokkaita, mutta Kari ei anna niiden uhmata itseään. Elsa ei olisi malttanut tulla sieltä pusikosta millään, joten lopulta Kari nosti sen syliinsä ja toi takaisin hiekkatielle. Jatkoimme sen varrella kulkua vielä siihen saakka, kunnes havaitsimme isohkon koiran lähistöllä. Siinä samassa nostin Elsan syliini ja lähdimme kotia kohti. Elsa päästi niin lohduttoman maukaisun, etten voinut olla tulkitsematta sitä Elsan harmistukseksi poistumisesta.

Nyt on tällä mammalla mahtava fiilis ja veikkaisinpa, että Elsakin on tyytyväinen. Siltä se ainakin näytti, kun loikoili lenkin jälkeen pöydän alla niin säyseänä. Taas on ollut monta päivää, kun olen tuntenut oloni aika turhaksi ja saamattomaksi. Tänään Elsa pelasti minut siltä. Voisi siis sanoa, etten vain minä ole pelastanut Elsaa, vaan Elsa on pelastanut minut. Tuntui kuin olisin kantanut omaa lastani, kun kävelimme kotia kohti, Elsa sylissäni. Aivan kuin sekin olisi pitänyt minusta kiinni puristaessaan hellästi kynsillään rintaani. Samaan aikaan ohitsemme käveli pariskunta lastenvaunuja työnnellen. Perhe tuolla, perhe täällä.

Huomenta. En ole vielä maininnutkaan, että Elsa sai kiipeily-/raapimispuun isältäni juhannusta edeltävänä viikkona. Sen keskimmäisestä tasosta onkin tullut Elsan vakiopaikka. Siitä sen on hyvä tiirailla ulos ilman, että sen tarvitsee seisoa kahdella jalalla. Elsan kanssa on mennyt niin ongelmattomasti ja tavallisesti, ettei ole tullut kirjoiteltua vähään aikaan. Tänään se taas heti herättyään hiippaili tänne makuualkovin puolelle tervehtimään pikkuruisella äänellään ja kerjäämään silityksiä. Silittelin sitä ja lauloin samalla "porsaita äidin oomme kaikki". Elsa saa minut ihan höperöksi! Mutta eipä tässä nyt muuta kuin hei hei.