Syksy!

Iltaa vain kaikille. Pitkästä aikaa sain suostuteltua itseni kirjoittamaan. Heräsin tänään todella aikaisin, jo klo seitsemän aikoihin, mutta se oli sen arvoista. Elsa oli nimittäin vieressäni. Voiko olla suloisempaa herätystä kuin sen tähtisilmien tuike ihan 5 cm:n etäisyydessä minusta? Aloin sitten paijailemaan sitä ja jossain vaiheessa se kiehnäsi niin innoissaan, että putosi sängyltä. No, meni jonkin aikaa, kun se hyppäsi viereeni uudestaan! Jossain vaiheessa sitten nukahdinkin.. Aivan kuin Elsa olisi nukuttanut minua, valvoen itse vieressäni, koska aamupäivällä Elsa nukkui sohvalla.

Elsalla tuntuu olevan kovin kausittaista se, kuinka paljon hellyyttä ja läheisyyttä se kaipaa. Välillä tuollainen käytös ei tule kuuloonkaan siltä. Ihmettelen, että mistä se oikein johtuu. Voiko ilmojen viilentymisellä olla jotain tekemistä asian kanssa? Tai, ehkä kissa vain on niin mystinen ja omalaatuinen otus. Siinähän ei taas ole mitään uutta! Ainakin osaan arvostaa niitä hetkiä joka kerta yhtä paljon, kun Elsa on valmis hakemaan läheisyyttä.

Miaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaauuuuuuuuuh!

Täällä voidaan mainiosti. Elsa sai tänään Feliway -suihketta. Äiti, siis Elsan mummu (hih), sponssasi meitä. Se sisältää kissan synteettisiä naamaferomoneja ja sitä käytetään mm. stressin tai arkuuden aiheuttaman virtsalla merkkailun vähentämiseen. Feromonimerkinnät saavat kissan tuntemaan olonsa rauhalliseksi ja turvalliseksi. Elsa on merkkaillut ihan siitä saakka, kun otimme sen perheeseemme.

Toivottavasti suihke auttaisi. Ei ole kauhean kivaa, kun kämppä haisee kissan kuselle. Jos sekään ei auta, niin täytyy vain olla kärsivällinen ja yrittää siivota niin usein ja niin perusteellisesti kuin tarve vaatii.

Mikähän ihme Elsaa vaivaa, kun se valvottaa pitkin yötä? Okei, minä en useinkaan herää Elsan ääntelyyn, kun olen niin taju kankaalla, mutta kumppanini kyllä. Ruokaa sillä on, vettä on, kiipeilypuu on, hellyyttäkin sille osoitetaan, hiekkakoppi siivotaan kerran päivässä... Keväällä se meni nukkumaan suurin piirtein samaan aikaan kuin ihmisetkin, mutta kesällä sen rytmi on muuttunut päinvastaiseksi. Jospa.. Se onkin muuttunut leikkauksen jälkeen! No, mutta kai se ihan normaalia on, että kissan saalistusvaistot heräävät iltaisella ja täten se marisee koko yön. Jos jollain on vinkkejä, niin otetaan vastaan.

Jimi
Hei. En ole vähään aikaan tänne kirjoitellutkaan, kun ei ole ollut oikein mitään erityistä, mistä kirjoittaa. Olin Elsan kanssa mökillä tiistai-illasta torstaihin, että siinä tuli vähän vaihtelua meille molemmille pitkästä aikaa. Elsa on oikein reipas matkustaja, niin sen takia se on melko vaivatonta ottaa mukaan. Mökillä se arkailee melkoisesti, mutta eiköhän se ala tottua siihenkin, mitä useammin se otetaan mukaan. Sieltäkin se on jo löytänyt vakiopaikkansa: ikkunalaudan avonaisen ikkunan ja hyttysverkon välissä.

Oih. Nyt Elsa nukkuu nojatuolin alla ja minulla on tästä sinne suora näkymä. Se sätkii ja värähtelee unissaan.. Tassut vispaa näköjään nukkuessakin. Ihan hassu!

Tämä nyt ei kauheasti liity Elsaan, mutta kävin tiistaina enon ja Jimin luona. Jimi on siis perheeni kissa, josta en olekaan täällä vielä maininnut. Vartuin sen kanssa aikuiseksi. Vanhempani joutuivat luopumaan siitä, kun muuttivat omakotitalosta kerrostaloasuntoon, sillä Jimi on niin tottunut kuljeksimaan pihoilla ja oleskelemaan isossa talossa, että se tuli hulluksi siellä. Annoimme sen siis enon hoidokiksi.

Jimi on lila burmankissa. Se on vanha ja viisas, matalaääninen, temperamenttinen uroskissa, joka puolustaa omaa reviiriään ja saalistaa kuin villikissa. Elsaa se ei ole nähnyt, enkä varmaan uskalla pahemmin sitä Jimille näyttääkään! Johan siitä syttyisi sota. Elsa nyt on pieni ja viaton, eikä välitä tapella, mutta Jimi.. Se on tottunut olemaan ainoa kissa talossa, eikä sen reviirille noin vain päästetä muita lajitovereita. Naapurinkin koiran kanssa se oli kuulemma ottanut yhteen, eno kertoi.

Niin, huomasin taas eron vanhan ja nuoren kissan välillä. Ei sitä niin helposti huomaa, ellei siitä ole pitkä aika, kun on viimeksi nähnyt. Nykyään Jimiä näkee kuitenkin niin harvakseltaan, että eron kyllä huomaa. Ihan surettaa se, miten vanha se jo on, 16-vuotias. Onhan se elänyt jo kunnioitettavan vanhaksi, mutta mitä sitten, kun sitä ei enää ole... Jimi on ollut aina. Tavallaan suruprosessi on ollut jo pitkään käynnissä, kun Jimi ei enää asu vanhemmillani. Olen jo saanut palasen siitä, minkälaista elämä on ilman sitä.

Nyt minulla on kuitenkin ikioma hoidokki, jota yritän kasvattaa niin hyvin kuin mahdollista. Olen ylpeä siitä, vähän niinkuin omasta lapsestani. Odotan mielenkiinnolla mitä vuodet tuovat tullessaan. Tai, mistä sitä koskaan tietää kuinka vanhaksi Elsa elää. En halua edes ajatella sitä etukäteen! Mutta minä en luovuta Elsan suhteen. Onhan eläimissä paljon vastuutakin kaiken muun ihanan ohella, mutta siihen on osattava sitoutua jo siinä vaiheessa, kun lemmikin hankintaa aletaan suunnitella. Eläintä ei saa hylätä, ei vaikka mikä olisi. Ja kannattaa hankkia sisäkissa, jos ulkokissaa ei voi tehdä onnelliseksi niillä resursseilla, mitkä itsellä on. Onneksi vanhempani hoitivat Jimiä niinkin pitkään. Ymmärrän heidän päätöksen siirtää vastuu enolleni, sillä ulkona liikkumiseen tottunutta kissaa ei voi sisäkissaksi muuttaa. Sellainen olisi eläinrääkkäystä.

Meooow. Elsalla on mennyt hyvin. Ruoka on maittanut ja elimistö on toiminut muutenkin hyvin. Olen totuttanut Elsaa syliin yhä useammin, eikä se pelkää sitä enää niinkuin ennen. Se vain ärtyy, kun sitä on pitänyt sen mielestä liian kauan. Silloin se loikkaa pois sylistä. Tottakai annan sen loikata heti, kun siitä siltä tuntuu.

Edistystä on tapahtunut, sillä Elsa jopa kehrää sylissä vähän. Olisi hauskaa, jos se vielä jonain päivänä hyppäisi syliin. Alussa se teki niin, kun jompi kumpi meistä ihmisistä istui pöydän ääressä syömässä. Se hyppäsi syliin kesken syönnin. Kun se huomasi, ettei sitä silloin ehditä kauheasti huomioimaan, se lopetti syliin hyppimisen kokonaan. Mutta miksi se tuli syliin vain niissä tilanteissa? Ehkä ihminen on silloin jotenkin helpommin lähestyttävä, kun se on keskittynyt johonkin, kuten esimerkiksi ruokaan. Jos keskittyy vain kissaan itseensä, niin se on vähän uhkaavampaa. Tällöin kissa ei voi tietää, mitkä motiivit ihmisellä on mielessä. Liika huomio pelottaa, mutta liian vähäinenkin huomio tympäisee. Ymmärrän sen, täydellisesti. Olen itse ihan samanlainen!

Elsasta on tullut oikea herkkupeppu täällä kotosalla. Oltiin mökillä kolme yötä. Siellä Elsa nuukaili ruokailun suhteen. Sen jälkeen se on mutustanut jopa raksukuppinsa tyhjäksi seuraavaan päivään mennessä. Eikä pehmeäkään liharuoka ole jäänyt kuppiin. Kaiken muun lisäksi olen antanut sen herkutella Wiskasin kitbits herkuilla, "lihajuustonapeilla". En ole antanut kuin muutaman päivässä, mutta ovat kelvanneet nekin. Se ei ole todellakaan mikään itsestäänselvyys, koska Elsalle ei kelpaakaan ihan mitkä tahansa pöperöt.

Kiva nähdä, että omalle kullanmurulle maistuu. Onko mitään kauheampaa kuin se, ettei lapsi syö ruokaansa?

Elsa, kohtalon lapsi