Elsan ulkoilu ja valjaista karkaaminen

Veimme Elsan eilen ulos. Sisältä poistuminen oli melko työlästä, eikä ulkoilmakaan tehnyt tehtäväänsä - innostanut pienokaistamme lähtemään liikkumaan valjaissa. Koiranomistajilla oli varmaan naurussa pitelemistä, kun saimme liikuteltua kissaa vain kantamalla sen paikasta toiseen, eikä se suostunut kuin istumaan paikoillaan. Kaksi suupielet ylhäällä ja kielet ulkona kipittävää koiraa lipuivat ohitsemme, kun Elsa piileskeli ruohikossa apaattisena.

Kyllästyneinä Elsan piristysyrityksiin, päätimme mennä vielä hetkeksi kotipihalleni. Kumppanini meni penkille istumaan, pidellen Elsaa hihnasta. Kun aloin keinua, muuttui Elsa tosi pelokkaaksi. Sen korvat menivät luimuun ja silmät tuijottivat lautasina. Keinun narahtelu ilmeisesti pelotti sitä. Niinpä tulin pois keinusta. Sekään ei enää auttanut, koska kohta Elsa alkoi riuhtomaan itseään irti valjaista. Se pääsi kumppanini taakse, jolloin sen oli helpompaa kiepauttaa itsensä irti. Se tapahtui niin nopeasti, ettei siinä ehtinyt tehdä muuta kuin huutaa shokissa. Kun näin Elsan siinä vapaana, ehdin ajatella vain, että tässä tämä nyt oli - menetin Elsan.

Käänsin shokissa selkäni sille kaikelle. Meinasin luovuttaa kokonaan ja vajota itsesääliin, kunnes jokin ääni sisälläni käski minua pysymään vahvana. Käännyin takaisinpäin ja näin kumppanini lähestyvän Elsaa. Ajattelin, että on mahdotonta saada ulkona vapaana oleva eläin kiinni. Kuitenkin, Elsa pysyi paikoillaan, eikä osoittanut villikissan ominaisuuksia pinkaisemalla pakoon. Onneksi, sillä asun keskustassa, jossa vilisee autoja! Kumppanini sai Elsan pyydystettyä syliinsä. Kävelimme sisään, minä mitään puhumatta. Tapaus veti minut hiljaiseksi, koska oli lähellä tapahtua jotain todella kauhistuttavaa. Tuntui hirveältä, ettei tapahtumien kulkua osannut ennakoida. Oli turhan lähellä, että olisin menettänyt ihanan, rakkaan, korvaamattoman tärkeän Elsani!